Arkeologiaa ja ihonpalasia

Lapsuuteni unelma-ammatti oli arkeologi. Kuvittelin itseni rapsuttelemassa hiekkakerroksia tuhansia vuosia vanhojen pyramidien päältä. Se olisi ollut hienoa se.

Arkeologia minua ei nyt syystä tai toisesta koskaan tullutkaan. Oikeastaan se ei edes haittaa, nimittäin kuorintasukkien avulla pääsin toteuttamaan sisäistä kaivelijaani ihan oman kotini suojissa! Ei tarvitse edes lähteä mihinkään vieraaseen maahan saamaan ruokamyrkytyksiä.

Homma toimii siis yksinkertaisesti sitten, että sukat jalkaan noin 90 minuutiksi. Sitten odotellaan pari-kolme- neljä - päivää. Ja ohhoh! Jalkapohjien iho kuorituu kokonaan. Ei varmaankaan saisi nyppiä, mutta minä vähän kyllä nypin. Parhaimmillani sain jalkapöydästä irti 7cm x 3cm palasen. 

Kuvassa suurin saavutukseni tältä vuodelta

Ei kannata muuten mennä ekoina päivinä jalkapohjan irrotessa mennä tanssitunneille, jossa tanssitaan avojaloin. On oikein hauskaa huomata, että tunnin loppuessa jalkapohjaasi löytyy salin lattiasta enemmän kuin olisi tarve.

Valitettavasti kuoriutumisvaihe ei kestä ikuisesti. Kun jalkapohjien irtoaminen loppuu, löysin omissa arkeologisissa kaivauksissani erinomaisessa kunnossa olevat jalkapohjat. Pienet kantapään halkeamanalutkin olivat vain muisto vain. 

Itsellinen nainen, maksullinen rakkaus

Tinderistä luopuminen oli ehkä paras päätös pitkästä aikaa. Koen olevani vapaa ja poissa muiden mielialavaihteluiden vaikutuspiireistä.

Koska kevät nyt kuitenkin tuikkii kakkaisimmankin ikkunan läpi, niin rakkautta on silti saatava. Olen elämäni aikana tutustunut moniin eri viherkasveihin, jotka ovat lähes täydellisiä elämänkumppaneita.Kaverit ovat vihreitä, eivät sotke järjestystäni, eivätkä vonkaa muuta kuin vettä. 

Eikä yksikään viherkasveistani ole koskaan herättänyt minua aamuyöstä tökkimällä selkääni puolikovalla oksallaan.  

Ja mikä parasta, näihin tyyppeihin voi oikeasti tutustua kaupan kassajonossa!

Viikonloppuna päätin siis tosissaan olla itsellinen nainen ja marssin lähimpään Plantageniin. Kassalle lähti tälle kertaa Herra Viirivehka. 

Vähän epäilen tämän suhteen onistumista. Onhan Herra Viirivehkalla kovin ohuet lehdet. Saattaa nimittäin olla, että hän nupahtaa kovin helposti. Ehkä hankin kaverille altakasteluruukun, niin minun ei tarvitse koko ajan huolehtia Herra Viirivehkan kosteustasapainosta. 

Hei ja näin loppuun voitte seurata kuvasarjaa Saana ja Herra viirevehka sängyssä. 

Kiitos työttömyyskassalle, joka mahdollisti Herra Viirivehkan hankinnan. Tai saattoivat ne rahat olla eduskunnan valvonnan alaiselta laitokseltakin. 

Olihan se aluksi vähän outoa olla kasvin kanssa päiväpeitteellä

Sitten vähän hävetti, kun unohdin meikata

Sitten tilanne alkoi normalisoitua

Sitten nousi tukka pystyyn

Melkein tuli duckfacekin

"Ai, ei saa kutittaa"

Minut on jätetty

Näin jälkikäteen ajateltuna kaikki merkit olivat kyllä jo hyvän aikaa ilmassa. Yhteistä aikaa ei löytynyt millään. Sitten kun sitä löytyi, niin homma meni riitelyksi.

Ei siis tullut yllätyksenä, että yksi päivä Tinder uhkasi kadottaa profiilini. Olisin voinut pelastaa profiilini, jos olisin päästänyt peukaloni villiksi ja alkanut tykätä ihmisistä. No. En alkanut tykkäilemään. Joten Tinder kai sitten jätti minut. Tekstiviestillä. Aika noloa.

Yritän tässä nyt pärjäillä. Kyllähän tämä vähän tyhjältä tuntuu, kun kukaan ei ole kertomassa, mitä vikoja minussa on. Tai mikä olisi herralle sopivin sisääntulokulma.

Hakemista en ajatellut kuitenkaan lopettaa. Miehen sijasta ajattelinkin hakea töitä. Eiköhän sitä seksuaalista häirintää pääse kokemaan myös työelämässä.

Tinder-seikkailuni päättyessä kuvani suomalaisesta miehestä on jokseenkin omituinen. Onneksi Ruotsissa on osattu tehdä dokkari suomipojista. Kiitos Finnomani -ohjelman, ymmärrän Pekkoja vähän paremmin.  Klikatkaa siis itsenne SVT Playhin ja oppikaa.

Ohjelmassa eräs valokuvaaja kertoo, miksi suomalaiset miehet ovat sellaisia kun ovat. Hänen mukaansa suomalainen mies ei puhua pukahda ennen kuin on miettinyt asian täysin loppuun.

Hiljaisuus johtuu siis kovasta aivotyöstä. Näin ollen kun suomalainen mies avaa suunsa, tulee sieltä pelkkää asiaa.

On todella helpottava saada tietää, että kaikki ne Tinder-viestit jotka minä tai kaverini olemme saaneet, ovat olleet tehokkaan aivotyöskentelyn tulosta. Mikään ei ole ollut harkitsematonta, vaan ihan täyttä asiaa.

Niin kuin vaikka tämä kaverini saama viesti mieheltä, jota hän ei  ole koskaan tavannut. (Naisen viestit harmaalla)

Flunssarohtojen parhaimmistoa

Minulla on tapana olla pari kertaa vuodessa kipeänä. Kesä - heinäkuussa otan jonkun mukavan hengitystietulehduksen ja sama meno jatkuu uudestaan marraskuussa. 

Nyt ei siis ole kalenterissa ollenkaan sairastumista, mutta minullapas on nyt joku nuhaköhä päällä! Tämä on aivan väärin. Virukset ovat nyt erehtyneet aikataulusta. Mutta mitä nyt voisi odottaa olioilta, joilla ei ole edes omia solurakenteita.

Hauskinta näissä omissa nuhataudeissani on, että homma jää lähes aina kalvamaan kurkkuani. Parhaassa tapauksessa ääni menee. Joidenkin mielestä se on onnenpäivä se, kun täti on vihdoin hiljaa. 

Mutta lällällää. Minulla on salainen ase, jolla saan pidettyä kurkkukivun maltillisena. Se on inkiväärikeitto. 

Noin 100-200 grammaa inkivääriä vain siivuiksi, veden kanssa (n. 1- 1,5 l) kattilaan lämmittelemään. Anna kiehua noin 20 minuuttia ja rohtosi on valmista.

Jos tykkäät kanelista, niin voi heittää pari kanelitankoa inkiväärin seuraksi pataan ja hyvä tulee siitäkin.

Kun keitos on keittynyt sopivan ajan (voi keittää kauemminkin kuin 20 minuuttia), liemi kuppiin hunajan ja vaikka sitruunan kanssa, niin johan on nielussa kuumotusta. 

Jos inkiväärikeitoksesi ei niin sanotusti potki nieltäessä, teit siitä liian laihaa. Silppua seuraavalla kerralla enemmän inkivääriä mukaan.

Vakmis tuote ilman kanelia on siis suurinpiirtein saman väristä kuin kuvassa. Kanelin kanssa tulee tummempaa. Tätä sitten litkit koko päivän ja hyvä tulee. 

Tiskiharja vs.Mitä sä harrastat?

Olen ihan näppärä tyttö solmimaan uusia ihmissuhteita. Siitäkin huolimatta, että olen todella ennakkoluuloinen ja pidän suurinta osaa ihmiskunnasta ihan saappaina. Vaikka minun ei ole koskaan tarvinut kirja kädessä opetella, mistä niitä kavereita oikein tulee, on nettideittailumenestykseni luokattomalla tasolla.

Periaatteessa ihmissuhteiden luominen kun ei ole mitään rakettitiedettä. Niin mikä ihme siinä nettideittailukonseptissa sitten tökkii? Muistellaanpa vähän, miten niin sanotusti onnistuneet ihmissuhteeni ovat alkaneet. 

Josko näistä saisi vähän vinkkiä, että pärjäisi nettideiteillä paremmin?

Pinde

Pinden tapasin ensimmäistä kertaa partiojutuissa. Tein vaikutuksen taidollani koota retkikeitin. Ei siihen muuta sitten tarvittukaan. Yritin kysellä Pindeltä hänen muistikuviaan tapaamisesta. Ei mitään hajua. Mutta kesällä tulee 15 vuotta yhdessä täyteen. 

Pande

Panden tapasin ensimmäistä kertaa kun muutin hänen kanssaan yhteen. Hän muisteli, että ensisanani hänelle olivat "Mä muutan nyt tänne."

Hetken hämmennyksen jälkeen huomasimme, että meitä yhdisti yhteinen vihollinen. Asunnon aikaisemmat asukit olivat jättäneet keittiiöön kolme kaapillista tyhjiä pestopurkkeja. 

Ystävyytemme sinetöitiin, kun etsimme keräyspistettä viidelle pussilliselle lasipurkkeja. Aika pian tämän jälkeen saimme vielä uuden taakan kannettavaksemme. Uusi keittiönpöytä piti kantaa noin kilometrin päästä. Mutta me selvittiin siitä! Yhdessä!

Punde

Punde oli hengannut yhteisessä keittiössämme jo jonkin aikaa. En ollut kiinnittänyt häneen sen kummempaa huomiota. Mitä nyt olin rekisteröinyt, että olimme käyneet samassa lukiossa eri aikoihin. 

Jossain vaiheessa rohkenin tiedustella Pundelta, että olisiko mitenkään mahdollista pitää tiskiharja kaapin sisäpuolella. Se kun on minulle se juttu keittiössä. Että ylimääräistä roipetta ei juuri näy. 

Ja sehän kävi ilman sen kummempia ongelmia. Harja kaappiin ja elämä hymyilemään!

Ylimääräinen rompe ei kuitenkaan vähentynyt tällä peliliikkeellä. Punde meni Ikeaan töihin ja minä hankin kesäauton. Tällä yhdistelmällä sisustettiin opiskelija-asunto ja viritettiin puutarhaparveke pikkurahalla. 

Loppupäätelmä 1 - järkkää treffit asuntonäyttöön

Näitä kun nyt katsoo, niin merkitykselliset ihmissuhteet ovat syntyneet, kun olen jo asunut tai muuttanut jonkun kanssa saman katon alle. Eli nettideittaajat hei. Älkää enää pyytäkö potentiaalista partneria kahveille, vaan pyytäkää häntä muuttamaan luoksenne. Ainakin minun kohdallani tällä menetelmällä on saatu paljon hyvää aikaan.

Loppupäätelmä 2 - muista kysyä tiskiharjasta

Yhdessäkään esimerkkitarinassa juttu ei muuten ole alkanut sillä, että kysytään, mitä sä harrastat. Joten suosittelen myöskin tämän kysymyksen lemppaamista. Kukaan ei myöskään kysynyt, että onko minulla lemmikkejä, paljonko nostan penkistä ja mitä teen työkseni.

Ehei. Se mitä on kysytty, on että voisiko tiskiharjan pitää poissa kaapissa. Eli kun mietitte deiteillenne juttuaiheita, niin kysykää tiskiharjasta. 

Loppupäätelmä 3 - älä ehdota, että teistä tulisi tosi hyviä kavereita
Eniten minua ilahdutti tämänkertaisessa tutkimuksessa, että yksikään suhde ei alkanut myöskään lauseella oltaisiinko ihan vaan kavereita. Koska miten ihmeessä ihmiselle,
- jolle on koonnut trangiaa,
- jonka kanssa on käynyt kehityskeskustelua tiskiharjasta tai
- jonka kanssa on raahannut kilokaupalla lasijätettä,

voisi mitenkään, missään muodossa ehdottaa, että jatketaanko IHAN VAIN kavereina.

Ja muutenkin. Jos olet deiteillä, niin eikös tarkoituksena ole varmistaa, että sinusta ja seuralaisestasi ei missään nimessä tule ihan vaan kavereita?

Tällaista tällä kertaa. Voiko joku kertoa, jos on oikeasti joskus jatkanu ihan vaan kavereina, jonkun nettideittinsä kanssa. Ja miksi? 

Muisteloita Kentistä

Jostain kaikui korviini, että Kent olisi pakkaamassa pillejä pussiin. Mietin, että kuinka nyt käy suomalaislasten kielitaidon. Ilman Kentiä, minä en osaisi sanoa ruotsiksi selkäranka. Enkä ymmärtäisi, mitä solstickepojkenilla tarkoitetaan.

Minun ja Kentin tarina alkoi ollessani vielä ala-asteella. Mielestäni Om du var här oli liian härski 12-vuotiaalle. Näppäränä tyttönä sanoitin biisin uudestaan. Siitä tuli tsekkiläistä piirroshahmoa ihannoiva Om Myyrä här. Lauloin kappaletta esimerkiksi keinuessani.

Jokunen vuosi myöhemmin, taisi olla 2003, olin päätynyt Provinssirockiin. Pääesiintyjänä oli Kent ja minä halusin mahdollisimman lähelle bändiä. Lavan edessä kun on parhaat bileet.

Ja voi mitä tulitusta se olikaan! Olin nimittäin saanut ihailijan. Joku puristi persettäni. Ajattelin, että kärleken väntar ja annoin olla. Ehkä se oli vain vahinko?

Mutta tämä rakkaus ei odottanut. Puristelu jatkui musiikin tahdissa. Tilannetta ei päässyt karkuun, koska yleisö pakkautui eteenpäin. Olin siis jumissa tuntemattoman rakastajani kanssa.

Päätin hakata lemmiskelijääni kyynärpäälläni. Herra ymärsi, että halusin häntä entistä enemmän. Jostain ilmestyi kieli näkökenttääni. Väistin. Hakkasin tyyppiä entistä lujempaa. Luojan kiitos, bändi oli lopettamassa. Ihmisjoukko hajaantui.

Rakastajastani näin vain, että hänellä oli juoksulenkkarit jalassa. Hyi yäk. Sekin vielä. Vuonna 2003 ne olivat merkki alemmasta sosiaaliluokasta.

Lopuksi vielä pikainen ruotsinkurssi. Tästä biisistä voi opetella esimerkiksi sanan selkäranka ja silmäkulma:

Ja tästä taas löytyvät solstickepojken ja muita pyromaniaan liittyviä juttuja:

Että sellaista tällä kertaa. Mitäs ruotsinsanoja sinä olet oppinut oppituntien ulkopuolella?

Jumitusta

Oho. Luova taukoni blogin kirjoittamisesta on karkaamassa. Nyt tarvitaan itsekuria.

Jotenkin nyt on tuntunut siltä, että ääh. Ei huvita kirjoittaa. Niin enpä ole sitten kirjoittanut. Aiheita kyllä on. Ne vain eivät ole vielä kypsyneet tarpeeksi.

Tämä postaus on lähinnä itselleni. Että saisin hyvän mielen siitä, että olen tehnyt jotain.

Olen minä kyllä tehnytkin jotain.

Kävin teatterissa! Esitys oli Q-teatterin Tavallisuuden aave. Se oli ihan kiva.

Ihan kiva on varmaan kamalinta, mitä voi sanoa jonkun taiteellisesta työstä. Sori siitä. Kyllä minä näytelmää katsoessani nauroin ihan aidosti. Ja olin viihdyttynyt. Ja vähän ehkä koskettunutkin.

Mutta narsissi-minäni kaipasi sitä, että lavalle astelisi joku joka voisi olla minä. Sinne tuotiin kyllä äitini, tätini, isäni ja koko sukuni. Minä jäin patisioon. Minä olin yleisössä. Se ei oikein sopinut minulle.

Minulle sopivin pätkä löytyi näytelmän blogista. Tunnistin itseni heti.

"Jostain ilmaantui afrikkalainen mies. Afrikkalainen mies tarttui minua vyötäröltä ja alkoi heittelehtiä ympärilläni, aivan kuin hän olisi halunnut manata minut johonkin toiseen todellisuuteen. Yritin liikkua samalla tavalla ilmavasti ja hullunrohkeasti niin kuin muutkin huoneessa olijat tekivät. Mutta joka hetki tulin itsestäni yhä tietoisemmaksi ja liikkeeni kuihtuivat. Lopulta heiluttelin käsiäni enää väkinäisesti, kunnes pysähdyin lattian keskelle. En jaksanut teeskennellä vapaata ihmistä.

Huomasin miten vähä vähältä muutkin ihmiset lopettivat liikkumisen ja kerääntyivät minun ja afrikkalaisen ympärille. Villikissan silmät loistivat innosta. Tässä juuri näemme täydellisen vastakohtien representaation, hän sanoi. Kuulin hänen puhuvan jotakin kuumasta etelästä, vaistonvaraisuudesta, intohimosta ja ruumiista, sekä toisaalta kylmästä pohjoisesta, laskelmoinnista, etäisyydestä ja järjen palvonnasta. Valuin hikeä, vaikka en edes liikkunut. Häpeä löi ruumistani kuin aalto. Miten on mahdollista, että epäonnistun näin karvaalla tavalla?"

Koko blogiteksti Tavallisuuden aaveen blogista.

Ja ei perse! Just kun olin saanut tämän teksimäärän naputeltua, niin muistan että minunhan piti kirkoittaa Kentistä! Säästän sen huomiseen. Om du var här ja silleen.