Junalla matkustamisen iloja

Olen erittäin ammattitaitoinen istumaan junassa. Ennätykseni on neljä päivää putkeen Moskovasta Irkutskiin. Lisäksi olen kuluttanut junanpenkkejä ihan kotimaan liikenteessä.

Istuin taasen viime viikolla junassa. Tässä on keräilyeräni junamatkustamisen iloista.  

Pysähtelevä juna

Jotenkin se, että juna pysähtyy odottamaan vastaantulevaa liikennettä keskelle korpea Parkanon ja Seinäjoen välille saa minut pakokauhun valtaan. 

Jo minuutissa tulee fiilis, että kun on VR kyseessä niin tämä ei voi päättyä hyvin. Mielikuvitus laukkaa ja kauhukuvat näkyvät yhä selvemmin mielessä. Kohta junavaunullinen matkustajia heitetään susille syötäväksi. 

Tai kohta ne lähettää TV-ryhmän kysymään matkustajilta, että pitääkö hintoja alentaa. Eihän sellaiseen osaisi edes vastata järkevästi. Sanoisin  pian, että hintoja on nostettava, että juna saataisiin taas liikkeelle!

Kuulutukset

Tätä samaa ilmiötä esiintyy myös lentoliikenteessä. Mikään ei ole hauskempaa kuin se, että kauhean rohinan ja kohinan keskeltä kuulet, että juna on pysähdyksissä. No sen nyt tajusit jo itsekin.

Olisi vain ollut kiva kuulla, oliko vika sinussa itsessäsi vai junassa. Oltiinko pysähtymiseen tai pullaan uuteen hintaan päädytty yhteisymmärryksessä? Vai päättikö toinen osapuoli vain yksipuolisesti vetää omaa linjaansa? 

Teinit ja piipittävät tekniset vempeleet

Edestä tai takaa kuluu piip piip. Kerta nyt vielä menisikin, mutta piip piip tulee epätasaisen tasaisin väliajoin. Tajuat, että piipitys lähtee vieressä istuvan teinin teknisestä härvelistä. Suunnittelet pudottavasi matkalaukun teinin päälle. Pilkka osuu kuitenkin omaan nilkkaan. Naapurin matkalaukku mätkähtää omaan päähääsi.

Nyt piipityksen lisäksi sinua häiritsevät pikkulinnut. Kyllä junassa matkustaminen onkin vaikeaa. Varsinkin jos on suomalainen, jonka kommunikointitaidot ovat kultakalan tasolla. 

Taunot, jotka luukuttavat Yleä

Suomi on teknologiamaa. Täällä harmaat pantterit pakottavat lapsenlapsensa ostamaan netistä junalippuja, jonka jälkeen pantsut siirtyvät raiteille katsomaan hiihtokisoja tapletista.

Panttereiden kuulo on heikentynyt sodan jälkeen niin paljon, että he eivät ole kuulleet kuulokkeista. Taplettia katsellaan silmät pyöreinä samalla kun koko junavaunu saa kuulla, mitä ohjelmaa setä tapittaa.

Onneksi Yle ei esitä pornoa. 

Ilmavaivat

Jotenkin pitkillä matkoilla istuminen aiheuttaa kaasun kerääntymistä suolenmutkaan. Pieruista kasvaa siis valtavia.

Ilmat täytyy saada siis vaivihkaa pihalle. Kuulokkeet korvilla sitä erehtyy luulemaan, että päästelee vain äänettömiä henkäyksiä. Kuulokkeiden pois ottamisen jälkeen onkin kiva huomata, että äänetön henkäys onkin ollut kunnon pärinä. 

Lastenosastot

Yhdessä vaiheessa junalippuja varatessa sain aina paikan leikkivaunusta. En tajua miksi. Ehkä VR oli päättänyt, että olen niin riehakas, että parempi antaa matkan ajaksi vähän virikkeitä. 

Mutta kun niitä virikkeitä on minulla jo omasta takaa. Esimerkiksi lukeminen ja ikkunasta ulos tuijottaminen ovat minulle erinomaista viihdettä. En tarvitse siihen yhtään kenenkään apua. 

Puheliaat kanssamatkustajat

Muutama sana vierustoverin kanssa on ihan ok. Esimerkiksi "Mulla on toi ikkunapaikka" on ihan hyvä verbalisoida. Näin se on helpommin ymmärrettävissä kuin käsimerkeillä.

Liiallinen puhuminen on taasen epäsuotavaa. Liiallisella tarkoitan sitä, että Seinäjoen ja Kokkolan välillä kerrot noin kymmenen kertaa saman tarinan siitä, miten Rovaniemi paloi sodan aikana. Ja kuinka sinä lähdit Ouluun hakemaan maitoa. 

Sama tarina yhden kerran on ihan riittävä. Senkin jälkeen kannattaa seurata, onko kanssamatkustaja vielä hereillä. 

Vessa ilman paperia, vettä tai saippuaa
Vessassa käyminen liikkuvassa ympäristössä on aina yhtä jännittävää. Kuulun siihen sukupolveen, joka ei ymmärrä sanontaa "toimii kuin junan vessa". Nimittäin minun aikanani junanvessat eivät nyt erityisemmin ole toimineet.

Jos käy niin hyvä säkä, että löytää vapaan vessan, niin se että siellä olisi saippuaa, vettä ja vessapaperia yhtä aikaa on maailmanluokan ihme. Yleensä ainakin yksi puuttuu. Yleensä se on saippua.

Ja minä niin mielelläni pesisin käteni ihan saippualla. Varsinkin kun näkee minkälaista porukkaa siellä vessassa möyrii.

Matkalaukut 
Joillakin ihmisillä on paniikinomainen tarve pitää 20 kilon laukkunsa näköpiirissä. Sitä omaa kultamussukkaa ei voi missään nimessä laittaa sinne matkalaukkuososastolle ulkoovien viereen. Ehei, ei kai nyt sentään. Laukku pidetään vieressä ja kun sitä ei jakseta nostaa hattuhyllylle tukitaan sillä käytävä.

Annan näin loppuun ilmaisen vihjeen matkalaukkupaniikkihäiriöistä kärsiville. Jos laukkusi on normaalin mitoissa, etkä kulje jossain IC 2-junassa Helsingistä Turkuun, niin laukun saa penkin alle pois tieltä! Näppärää. Ei tarvitse nostaa minnekään. Ja onhan se nyt ihana tunne, kun tietää likaisten kalsarien olevan lähellä.


Tällaisia minä mietin junamatkoilla. Mitäs te muut?

Matkavinkit budjettireissaajalle

Tässä postauksessa selviää ehdottomasti huokeimmat helpotukset matkakuumeeseen. Lisäksi reissut voi nopeimmillaan tehdä jopa 30 minuutissa, joten nämä sopivat myös jos rahojen lisäksi aika on kortilla.

Vinkki nro.1, etniset ruokakaupat
Helsingin Hakaniemessä ei tarvitse paljoa päätä pyörittää löytääkseen elintarvikekaupan, jossa myydään asioita, joita koot ja ässät eivät tarjoa.

Itse rämmin eilen loskan keskeltä Vii Voaniin. Ja voi sitä ihmetysä. Sain jälleen kokea tuon mullistavan ulkopuolisuuden. Kassa ei tervehtinyt, ja suurimman osan ajasta olin kaupan ainoa länsimaalainen.

Melkein tuli pakottava tarve moikata ovissa vastaantullutta suomalaista. Hei, katos. Mites sä tänne olet päätynyt? Ootko ollu jo kaun? Mutta sitten muistin, että olinkin Suomessa. Erittäin onnistunut reissuhuijaus siis.

Vii Voanista mukaani tarttui maitojauhetta. Mutta, minähän en edes juo maitoa!? Se on vasikoiden juomaa. Mutta ehkä juuri siksi ajattelin, että oih, maitojauhe. Se on ihmisten ruokaa ja se säilyy pitkään. Voin sitten jaella vieraiden kahvikupposiin maitojauhetta. Hihihi. Se on oikeastaan ihan hyvää..

Maitojauhe ei kyllä ole mitään ekologista lähituotanto. Purkki on kotoisin Hollannista. Enkä tiedä, minkä maalaisen lehmän tuotoksia se sisältää.

Mutta kotimaiseen vaihtoehtoon verrattuna, tässä sentään oli rasvat vielä mukana. Valion maitojauhetta ei saa kuin rasvattomana. Ja rasvaton maito... pthyi. Se nyt on se viimeinen vaihtoehto. Sehän on ihan läpinäkyvää, harmaata litkua.

Perunoiden lisäksi inhoan siis myös (rasvatonta) maitoa.

2. vinkki, Yle Areena 
Hahaa! Olen ihan toivoton Yle Areena -fani. Tällä viikolla löysin sieltä ruotsalaisen sarjan Ginan maailma, jossa entinen Idols tms. -voittaja Gina Dirawi reissaa ympäri maailmaa.

Gina osaa sen verran hyvin arabiaa, että Arabimaissa seikkaillessa hänen mukanaan ei kulje edes tulkkia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että hän saa haastateltavista muutakin irti kuin ne pakolliset. Jaksossa, jossa Gina vierailee beduiinileirissä porukalla vaikuttaa olevan aidosti hauskaa.

Mielenkiintoinen jakso oli myös, kun Gina asui moniavioisen mormoniperheen luona Utahissa.

Ohjelmaan pääset esimerkiksi täältä.

Simpukoita metsästämässä Senegalissa (Instagram Travel Thursday)

Huraa vapaaehtoistyö- ja turismivelvoitteeni ovat aika lailla päättyneet. Vielä pitää hoitaa pari puhelua, lähettää pari sähköpostia ja homma on loppurapsaa vaille kipsissä.

Turrevelvoitteeni lopetin eilen Joal-Fadiouthissa. Kyseessä on pienen matkan päästä Fimelasta sijaitseva kaupunki ja saari, joka on tehty kokonaan simpukoista. Jälleen kerran nautin eniten itse matkanteosta, en niinkään turreiluista.

Kun käppäilin Fadiouthiin vierelleni lyöttäytyi koukupoika koululiivissänsä. Hän puhui hämmästyksekseni englantia ja halusi tulla kanssa Fadiouthiin. Olin jokseenkin hövelillä tuulella ja omaksikin ihmetyksekseni hyväksyin kaverin seuralaisekseni.

Ehkä syy höperöitymiseen oli kauheassa pissahädässäni. Pojan piti käydä kotonaan viemässä reppunsa ennen kuin jatkoi matkaa. Samalla minä tajusin, että poika oli avaimeni hotelli helpotuksen.

Noh, pyörittiin sitten Fadiouthissa ja väisteltiin matkamuistonmyyjiä. Ostin simpukan. Se oli kivaa ja tingin hinnastakin satasen, eli noin 0,20e. Saari oli kierretty alle puolessa tunnissa. Pääsin jopa lempiharrastukseni pariin eli hautausmaalle.

Kotimatkalla poikanen pyysi minut lounaalle kotiinsa. Olin, että jeee ilmaista ruokaa. Kaikki minkä ilmaiseksi saa täytyy ottaa irti. Hetken mietin Olevani kohtelias ja etsiväni jostain teetä tuliaiseksi. Mutta kaikki kävi niin nopeasti. En ehtinyt ostamaan teetä.

Moikkasin mammaa ja muuta talonväkeä. Sitten paljastuiki, että poika ei ollut mikään poika, vaan melkein kolkyt vee kolli. Joka kävi kylläkin vielä lukiota. Lukio oli vain jäänyt parikymppisenä kesken.

Sitten poika meni polttamaan pilveä. Koulupäivä jatkuisi vasta kolmen tunnin kuluttua. Kuulemma senegalilaiset naiset ovat lahnoja sängyssä. Olin, että ei voi olla totta. Miten muka kaikkien niiden binbinien ja seksyasujen kanssa voi olla lahna? Pojan mielestä valkoiset naiset nyt vain ovat paljon hauskempaa seuraa.

Muistin yhtäkkiä, että olen naimisissa. Ja että kaiken lisäksi sain juuri tekstarin, että minun pitäisi tulla kipn kapin Fimelaan hoitamaan yksi työasia.

Poika oli vähän pettynyt äkkilähdöstäni. Toivottavasti mamma ei ollut keittänyt paljoa ylimääräistä riisiä.

Sellainen oli retki Joal-Fadiouthiin.

 Fadiouthin hautasmaa on yhteinen muslimeille ja kristityille. Paikkakunnalla ollaan muutenkin erittäin ylpeitä eri uskontokuntien rauhallisesta yhteiselosta.  

 Kuulkaas, se on talvi täälläkin. Aurinko on jossain ihan hukuksissa kuten kuvistakin näkyy.

 Olin hyvässä seurassa koko saarikierroksen ajan.

Fadiouthissa kaikki tiet ovat päällystettyjä simpukoilla. Ja ennen kuin simpukat päätyvät tienvarteen, niiden sisukset syödään. Tässä simpukansisuksia kuivumassa.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday –tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running With Wild Horses.



Turistina Senegalissa

Hyvä minä! Onnistuin turreilemaan viime viikonloppuna.  Aamyöllä kello neljä kaappasin linja-auton Fimela-Dakar. Linja-autoasemalla Dakarissa pakkasin itseni seiskapaikkaiseen ja kurvasin St. Louisiin.

Olen varmaankin maailman huonoin turisti. Ensitöikseni St. Louisissa painelin hostellini ravinteliin ja sen jälkeen päiväunille. Päiväunet venyivät iltaan ja niin hengasin siis ensimmäisen päivän hostellissa.

Toisena päivänä juoksin ympäri kaupunkia etsimässä lanzopratsolia kaupungin apteekeista. Refluksitautini kun ei oikein arvosta sipulia ja rasvaista ruokaa. Löysin jotain korvikelääkettä. Vedän nyt niitä.  Illalla paikallinen oppaani lähtikin hautajaisiin, joten hengasin taas hostellissa.

Kolmantena päivänä hengasin taas vaihteeksi hostellissa. No ei vais. Hengasin vähän hostellissa ja löysin kaupungilta ravintolan, josta sai tosi hyviä katkarapuja. Huraa. Sitten ostin neljä postikorttia.

Näin hehkeä oli siis vierailuni St. Louisissa. Nyt voin siis sanoa käyneeni siellä. Huh huh. Kauhean rankkaa tämä matkustaminen. Ja parasta koko reissussa oli bussissa istuminen ja ne katkaravut.

St. Louis on kuuluisa siirtomaa-ajan asumuksistaan

 

Joidenkin mielestä St. Louisin arkkitehtuuri on ihan liian ranskalaista

 

Poika ja senegalilainen uimapatja - riisisäkki täytettynä jollakin. Taustalla kalastajapaatteja, joilla käydään kalassa tai kuljetetaan laittomia siirtolaisia.

 

 

Hei ja täältä saa niitä katkarapusia. Menkää tänne. Erityisesti kahdeksan kuukauden kala ja riisi-kuurin jälkeen kookoscurry-katkikset olivat oikein mukavia. Turistipaikka, mutta mähän olenkin turisti. Tiskin alta myytiin alkoholia. Omistaja eri mukava. Ja huomaa ruokalistan kuva Faidherben sillasta, joka on yksi St. Louisin nähtävyyksistä. Sen on suunnitellut yksi Eiffel, joka suunnitteli myös sen yhden tornin Pariisiin.

 

 

Aika loppuu kesken

Siis ai kamala. Näyttää pahasti siltä, että vapaaehtoistyö Afrikassa on vetelemässä viimeisiään. Onhan tässä vielä kuukausi jäljellä. Mutta voi töttöröö! Enhän mä ole ehtinyt turreilla juuri yhtään. Eli leikkiä turistia.

En ole esimerkiksi ollenkaan tajunnut, että ihan mun kotikulmilla on Sine-Saloumin saaristoa, jonne voisi lähteä muutaman päivän veneretkelle. Ja sitten haluaisin ehtiä vielä Casamanceen ja St. Louisiin. Olis luullut, että kahdeksassa kuukaudessa ehtii.

Noh loppuajasta kaikki irti.

Eilen olin pienellä lähisaarella, Mar Lodjella. Siellä oli animistien pyhä puu ja "viidakkorumpu", jolla kyläläiset kutsuttiin koolle kuulemaan uutisia. Sitten ostin ylihintaista mangomehutiivistettä tuliaisiksi Fimelaan. Perus turistimeininki siis. Niin ja tietty vesipullosta perittiin ravintelissa ihan sikahinta.

Animistit menevät naimisiin tämän puun alla, koska se symboloi hienosti avioliittoa. Nimittäin nämä kaksi puuta ovat kasvaneet yhteen. Ilmeisesti jommalla kummalla puista oli joku sivusuhde palmun kanssa. Mutta palmu sittemmin kuoli puiden syliin ja avioliitto vain vahvistui!

Tällä rummulla kutsutaan kyläneuvosto koolle. Poliisia ei kylässä ole, vaan kylänjohtaja sovittelee rötökset.

Bloggari ottaa chillisti veneessä rätti päässä.

Koira ottaa chillisti veneen vieressä.

Paluumatka taitettiin kaasulastin kanssa.

Mopo sanoo put put put

Naapurikylän ranskalaisvahvistukselta oli tässä yksi päivä päässyt käteisvarastot hupenemaan. Matkaa Dakariin ei ollut tiedossa lähiaikoina, joten päätimme tehdä yhteisvoimin retken lähikaupunki Mbouriin. Täällä landellahan ei mitään pankkiautomaatteja tunneta ja 10 000 CFA:n  (n. 18e) setelikin aiheuttaa ongelmia vaihtorahojen kanssa.

Ranskiksella on myös lievä asennevamma paikallisliikennettä kohtaan. Hänen kärsivällisyytensä ei tahdo riittä bussien venailuun. Itse olen tässä kuukausien aikana oppinut erinomaiseksi odottajaksi. En jaksa ottaa pulttia siittä, että bussia ei tule. Koska ei se yhtään nopeammin paikalle ilmaannu, vaikka miten voivottelisin.

Koska yhdistelmä ranskalainen ja julkinen liikenne todettiin sopimattomaksi, kokeilimme uudenlaista liikennejärjestelyä. Vuokrasimme mopon.

Mopomme oli varustettu asianmukaisella suojelijalla. Heppu taitaa olla joku senegalilainen marabou.

 



Eipä siinä sitten muuta kuin mopa alle ja menoksi. Kuskille oli jostain löydetty kypärä. Itse kiedoin päähäni huivin siinä toivossa, että se pitäisi pääni kasassa, jos kävisi huono tuuri. Noh, viisi minuttia kaahattuamme, huivini roikku niskassani. Onneksi partiolainen tietää, miten asiat saa köytettyä paikoilleen. Eipä tarvinut lähteä etsimään vihreää huivia tienpientareelta.

Seuraavaksi minulta meinasi pudota aurinkolasit. Alkumatkasta pidin laseistani kiinni käpälilläni. Sitten muistin, että tässä maailmankolkassa tiet ovat täynnä jäätävän kokoisia hidastetöyssyjä. Ehkä olisi viisasta pitää molemmilla käsillä itsensä paikallaan. Sitten törmäsimme vuoheen. No ei vaiskaan. Vuohi meni 5 cm:n päästä kulkupelistämme. Onneksi oli ne kaksi tervettä kättä, joiden avulla pysyin kyydissä.

No pääsimme loppujen lopuksi Mbouriin. Tyhjensimme pankkiautomaatin ja kiusasimme torimyyjiä. Sitten hurautimme vielä turistimestaan Mbouriin lähelle. Sain vuohenjuustoa ja salaattia. Lisäksi yritin ruskettua.

Paluumatkalla meiltä loppui bensa.

Mopo simahti 150 metriä ennen huoltsikkaa. Kävi aika hyvä säkä sinänsä, sillä Mbourin ja Ndiosmonen välillä on jotain 20 km ja ehkä yksi huoltoasema.

Illalla särki jalkoja ja käsiä. Melkein 100 kilometriä pikkupärrällä ei ole ihan helppoa.

Meidän vuokramopo eli tjakarta ja ranskalainen hovikuljettajani

Touristina Toubassa

Olen hengaillut viime viikot Diourbelissa. Ennen kotiinpaluuta Fimelaan kävin vielä tarkistamassa läheisen Touban meiningit.

Touba on muridiveljeskunnan uskonnollinen keskus, jonka perusti liikkeen johtohahmo Aamadu Bamba Mbàkke. Herralla oli tiukasti näppinsä pelissä esimerkiksi kolonialismin vastustamisessa. Eikä hänen kuviaan voi olla näkemättä katukuvassa, meni sitten minne tahansa Senegalissa.

 

Vuosittain Toubaan saapuu miljoonia pyyhinvaeltajia kunnioittamaan Bamban muistoa Magal-juhlaan. Ihmisvirrasta huolimatta kaupungissa ei ole yhtäkään hotellia - pyhiinvaeltajat majoittuvat paikallisten koteihin. Meille kerrottiin, että Bamba oli opettanut että jos jollakulla on nälkä hänelle täytyy antaa ruokaa ja jos jollakin ei ole paikkaa nukkua, se täytyy hänelle antaa. Ja näin ilmeisesti Toubassa myös tehdään.

 

Kun Touban porteista astelee sisälle napsahtaa päälle erittäin tiukat ohjesäännöt. Tupakoiminen ja alkoholittelu on ehdottomasti kielletty. Lisäksi pitkissä housuissa kulkevat naiset joutuvat kuuntelemaan valitusta pukeutumisestaan. Aina siihen pisteeseen, että on paras käydä nurkan takana kietomassa huivi hameeksi. Näin kävi kaverilleni. Onneksi minulla oli mukana ylimääräinen huivi.

 

Asusteiden ollessa kunnossa voikin sitten yrittää päästä sisälle moskeijaan. Ennen moskeijaan menemistä ehdimme pohdiskella onko esimerkiksi kysnilakka varpaissa ok. No siitä emme jääneet kiinni, joten kengät jalasta ja jalkapohjia polttamaan. Moskeijan laatoitus, kun oli hieman kuuma.

 

Olimme ainoat turistit koko paikassa. Saimme siis seikkailla ihan omassa tahdissa ja rauhassa salista toiseen. Tosin vain naisille sopivissa paikoissa. Moskeijassa oli menossa valtaisat remonttihommelit. Kaikki tornit olivat huputettuna ja katoista oli purettu suurin osa mosaiikeista. Uudestaan oli tehty vain mallit laatoitusvaihtoehdoista.

 

Minulle kerrottiin, että monet ovat Toubassa käynnin jälkeen kääntyneet muslimeiksi. Noh minulle ei näin käynyt. Enkä nyt kokenut mitään muutakaan WOW-elämystä. Olisi ollut jännä nähdä, miltä paikka näyttää perjantairukousten aikana. Nyt kun tuli sellainen fiilis, että hengailen tyhjässä tehdashallissa avojaloin. 

 

 

 



Huivi päähän, kengät pois jalasta ja eikun menoksi. Ilmeisesti paljaat käsivarret olivat ihan ok.

 

Naisten rukousalue. Perjantaisin moskeijaan saapuu kuulemma jopa 10 000 uskonnonharjoittajaa.

 

 Laatoitusvaihoehto 1

Laatoitusvaihtoehto 2



 

 

Kiero kuva yhdestä Afrikan suurimmista moskeijoista.

 

 

 

 





Instagram Travel Thursday: Liikkuminen Senegalissa

Fimela ei ole kartalta katsottuna kovin kaukana Dakarista tai suuremmista kaupungeista. Mutta koska minulla ei ole omaa autoa tai polkupyörää, olen täysin riippuvainen julkisesta liikenteestä.

 

Ja kaupunkiin pitää joskus päästä. Jos ei muuten, niin sitten ainakin pankkiautomaatille. Sellaista luksusta kun ei täällä landella ole.

 

Bussit liikkuvat täällä sitten kun matkustajia on tarpeeksi. Eli silloin kun kaikki paikat ovat täynnä ja penkkien väliin, alle ja naapurimatkustajan syliin on annettu kassi, nyssykkä tai lapsi.

 

 

Matkatavararajoitteita ei ole. Voit ottaa mukaasi vaikka jääkaapin.

 

Aika monella on  käynyt varmaan mielessä (vaikka ei haluaisikaan myöntää), että miten valkoinen nainen uskaltaa liikkua yksin Afrikassa. Kyllä minuaki jänskätti aluksi.

Eipä pelota enää.

Täyteen ahdetuissa liikennevälineissä piilee nimittäin koko matkustamisen ilo ja anti. Et nimittäin koskaan ole yksin. Etkä kauan eksyksissä.

Bussista löytyy aina joku, joka on valmis auttamaan. Yhteistä kieltäkään ei välttämättä ole paria sanaa enempää. Mutta se riittää.

Vieruskaverilta voi aina tarkistaa matkan hinnan. Jos kuski yrittää nyhtää toubabilta enemmän kuin muilta, vieruskaverit pitävät vieraan puolta. Ja jos vaihtobussi on hukassa, niin aina löytyy joltakin aikaa auttaa sinua etsimään seuraavan kyydin.

Niin ja sekin hyvä puoli bussilla matkustamisessa on, että et näe nopeusmittaria. Bussissa, jonka lattiassa on ilmastointia varten reikä, on ehkä parempi olla tietämättä, kuinka lujaa menopeli viilettää.

Eli jos mietit palkkaisitko oman kuljettajan vai kokeilisitko onneasi julkisella liikenteellä. Niin lähde ihmeessä julkisen liikenteen riepoteltavaksi. Se on paitsi halpaa myös hauskaa. On se myös väsyttävää ja aikaavievää... Mutta keskitytään nyt vain positiivisiin asioihin :D



Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday –tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running With Wild Horses.

Kangaspaheita

Voi ei! Kattokaa nyt näitä. Mä en vaan osaa sanoa ei.

Dakarissa harhailu  aiheutti sen, että päädyin Sandagaan. Siis sinne järkyttävän kokoiselle torialueelle, jossa joka nurkan takaa hyökkää joku sisäänheittäjä niskaan. Uusin tekniikkani "älä näe, älä kuule, äläkö varsinkaan puhu" aiheutti muutamat rasisti -huudot perääni. Taisi kyllä olla sama sekopää liikenteessä, joka kilahti minulle ja Nellalle kerran aikaisemminkin.

Mutta hulluista huolimatta, Sandagaan kävi tieni. Ja nimenomaan Sandagaan, koska sieltäpäs löytyy beniniläisiä kankaita, joita kaksi oikeanpuolimmaista kangasta ovat. Beninissä on vähän eri meininki kuin Senegalissa, mitä kankaiden suhteen tulee. En osaa tarkemmin määritellä, mikä näistä nyt niin erilaisia tekee, mutta jotenkin erottuivat muusta kangasmassasta.

Jos kangaskaupoille tekee mieli Dakarissa, niin kannattaa kyllä Sandagan sijasta mennä HLM:n torille. Siellä saa tepastella toubabikin ihan rauhassa ja hinnoissakaan ei ole blondilisää.

Printtikankaita täällä myydään paria laatua. Parempi eli kalliimpi maksaa Dakarissa 1000 CFA:ta metriltä ja heikompilaatuinen 500 CFA:ta metriltä. Metri kankaissa tarkoittaa täällä jaardia, joka taitaa olla 1,25m. Paremman ja huonomman laadun erottaminen on vähän hiinä ja hiinä. Itse olen huomannut,että huonompi kangas rapisee kun sitä ryttää käpälillään.

Dakarin ulkopuolella kankaista jouttu maksamaan vähän enemmän. Kuljetus kuulemma maksaa. Ja ulkomailta kuten sieltä Beninistä roudatut kankaat maksavat inan verran enemmän kuin paikalliset. Aina kannattaa tinkiä. Ellei sitten hinnat ole jo tuota tonnin-viidensadan luokkaa.

Viime viikolla Afrikassa sattunutta ja tapahtunutta

Olen ehkä selättänyt tautini. Ehkä. Nyt minulla on vain joku semi-helppo silmätulehdus. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että avaan oikean silmäni sormilla aamuisin. Helppo homma verrattuna viime viikon vessajuoksuun.

Olen saanut taas uuden ihailijan. Tällä kertaa erittäin karvaisen kaverin. Hepun mielestä on ihan ok, käyttää huonettani vessana. Tämä aamu menikin sitten etsiessä, mistä kaamea kissanpissan löyhkä tulee ja miten siitä pääsee eroon. Yritin ystävälläni kloorilla. Haju on kuitenkin edelleen olemassa. Ja juuri muistin, että kissathan rakastavat klooria. Voi nakki.

Kävin eilen kalassa. Olin saanut jostakin päähäni, että käteni eivät voi enää palaa, koska olen ollut täällä jo kaksi kuukautta. No kylläpäs voivat. Nyt minulla on kärähtänyt alue peukaloni ja etusormeni välissä. Aika hyvin on Afrikan aurinko tähdännyt.


Auringonpolttamien lisäksi sain myös simpukankuoren (kuvassa siiman toisessa päässä) ja noin neljä kalaa.

Sitten viikon huippu-uutinen. Asumuksessani on nykyisin juokseva vesi! Huraa! Koko kymmenen hengen taloudessa on nyt yksi vesihana, josta tulee ihan oikeaa vettä. Eipä tarvitse enää tyttöjen juosta ees-taas kaivolle. Eikä minun tarvitse enää käyttää niin paljoa lapsityövoimaa.



Siinä se nyt on. Iki-ihana vesihana.

Senegalilainen turistipäivä

Eilen oli tarkoitus mennä hoitamaan viisumiasioita. Ylläripylläri mulla ei ole vieläkään virallista viisumia Senegaliin. Pelkästään lentokentällä leimattu A-nelonen. Se kuulemma toimii oleskelulupanani siihen asti kun, viisumitoimistossa osataan tehdä/käsitellä 12 kuukauden hakemuksia. Että näin täällä Afrikassa.

Noh sitten kun paperihommiin ei mennyt koko päivää lastasin itseni laivaan ja läksin läheiselle Goréen saarelle. Olin varautunut mylviviin turistilaumoihin ja todella rasittaviin krääsäkauppiaisiin, mutta pyh pah. Saarella oli tosi rauhaisa meno. Ja jos turistikrääsän ostaminen kiinnostaa, niin saarelta irtoaa sitäkin ihan sopuisiin hintoihin. Tosin kätevä emäntä kun olen, niin ei tietenkään tullut otettua yhtään ylimääräistä mukaan.

Räpsy saarelle tultaessa

Maison des esclaves, eli orjien talo. Goréen saari oli yksi orjakaupan lähtöpisteistä.