Kun mikään ei riitä

Kilarivaroitus. Kirjoitin tämän tekstin enemmän tai vähemmän tuohtuneena.

Pulmapajan osa I:ssä, yritin neuvoa, kuinka päästä eroon ärsyttävistä lahjan kinuajista. Tässä pari raivostuttavinta tapausta, jotka minä olen kohdannut ihan viime aikoina.

Tapaus A

Pakkasin kamojani Fimelassa. Mamma ilmoitti, että jätä puhelimesi meille. Olin, että enpäs jätä. Tarvitsen sitä vielä itsekin.

Vanha Noksuni on oikein loistava reissupuhelin. Suurta vahinkoa ei tule jos se pöllitään.  En kuitenkaan tieten tahtoen halua siitä eroon, koska uuden puhelimen opettelu                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                              on rasittavaa.Ja kaikki ne numerot ja mitä vielä...

Lähdin Fimelasta. Jätin isäntäperheelleni ruhtinaallisesti vaatteita ja muuta taloustavaraa. Paikallisen mittapuun mukaan ihan helevetisti. Lisäksi annoin vielä viralliset läksiäislahjat. Ihan hyvää tavaraa nekin.

Nyt pari päivää lähtöni jälkeen saan tekstiviestin isäntäperheeni toiselta pojalta: "Naapurintäti sanoi, että et jättänyt Nokialaistasi tänne. Mun TOINEN puhelin on rikki. Anna sun kännykkäs mulle."

Vanha Noksuttimeni on selvinnyt jo kouluikään

Niinku oikeesti? Että toinen puhelin vielä pitäisi saada? Kuules nyt kaveri. Mulla on käytössä se yksi luuri. Mä tarvin sitä ihan oikeasti itsekin vielä. Ja koska se on ikuisesti kestävä Nokialainen, aioin ottaa sen retkipuhelimekseni jatkossakin. 

Tapaus B

Olin tuonut Suomesta tuliaisia. Annoin pari pientä lahjaa perheeni luona majoittuneelle lukiolaiselle. Poika lähti lahjoinensa ilmeisen hyväntuulisena. Myöhemmin hän tuli taas roikkumaan huoneeseeni. 

                

Anna sun kamera.

                   - En voi kuules antaa, siinä on kaikki mun Senegalin kuvat

 No mutta sen muistikortinhan saa irti. Ota sä se muistikortti ja anna kamera mulle. Sä voit                                        ostaa sitten uuden kameran Suomessa.

                   - No en kuules aio ostaa. Ei ne kamerat mitään ilmasia Suomessakaan ole. Sitäpaitsi sain   

                    tän kameran lahjaksi. En voi anta saamaani lahjaa sulle.

Että kyllä minä nyt mieleni pahoitin näiden sankarien kanssa. Kuinka jollakin voi olla otsaa tulla vinkumaan minun omaisuuttani vielä sen jälkeenkin, kun olen antanut lahjaksi yhtä ja toista! 

Ylipäänsä tää lahjojen kinuaminen on ollut kyllä yksi ärsyttävimmistä asioista Senegalissa. Näiden esimerkkitapausten lisäksi olen saanut rauhoitella lahjoja halajavia lapsosia. Ei vaan minulle olisi tullut 8-vuotiaana koskaan mieleenkään pyytää kadulla (tai siis tiellä, koska Vetelissä ei ole katuja) käppäilevältä, tuntemattomalta aikuiselta lahjoja... Fimelassa touhutessani ei mennyt päivääkään, etteikö joku tenava juossut perässäni ja rääkynyt lahjan perään.

Että löytyiskö sieltä lukijoiden yhteisestä aivosta jotain yleispätevää ohjetta lahjusjupakoiden selvittämiseksi? Pitäiskö vaan jakaa kaikille?