Joku raja

Maassa maan tavalla ja kuinkas sitten kävikään? Kuinka paljon maan tapoja pitää noudattaa, että voi pysyä maassa?

Pukeudun ajoittain senegalilaisittain ihan siitä ilosta, että näin psykedeelisissä vaatteissa en välttämättä kehtaisi kulkea Suomessa talven räntäsateessa. Kyykin vessassa enkä käytä vessapaperia. Pesen pyykkini käsin. Parhaani mukaan yritän tervehtiä kaikkia puolituttujakin viiden minuutin tervehdyssessioilla.

Voisi kai sanoa, että elän aika lailla maassa maan tavalla.

Tässä joku aika sitten tuli kuitenkin maan tavassa raja vastaan. En helvetti soikoon vietä yötäni siskonpedillä ventovieraiden kanssa. Varsinkaan jos patjoja on kolme ja nukkujia VIISI. Voin sanoa ihan varmaksi, että tuossa järjestelyssä olisin enemminkin tukehtunut unihiekkaan kuin nukahtanut hempeisiin uniin.

Sain asian järjestettyä ja sain oman patjan. Mutta sitten ajatukseni alkoi harhailla. Tajusin, että patjan jakamisen lisäksi on muitakin asioita joihin en vain halua sopeutua. En esimerkiksi halua syödä paljain käsin, vaikka se on yleistä täällä. Bakteerikammoisen pitkäkyntisen pitää saada oma lusikkansa.

Mutta kysymys kuuluu, mihin kaikkeen pitää suostua, jos asuu pysyvästi poissa omista tutuista tavoista? Pitääkö tehdä kaikki niinkuin paikalliset, vai voiko vain poimia rusinat pullasta?


















Sitte kun mä olen Suomessa hankin valkoisen antiikkidivaanin ja vedän siinä päikkäreitä ihan itse. Harkitsen myös psykoterapeutin palkkaamista, koska eikös tällanen divaani olisi siihen hommaan just sopivaa?



Ompelijalle käypi tieni

Olen vähän villiintynyt. Vaatteista nimittäin. Voiko olla mitään jännempää kuin oma ompelija, joka toteuttaa villeimmätkin vaatesuunnitelmasi!

Paitsi, että ei toteutakaan. Itse olen käynyt täällä useampaan kertaan ompeluttamassa vaatteita. Yhdelläkään kertaa lopputulos ei ole ollut tarkalleen sellainen kuin halusin.

Näkymätön lapsi ja perinteinen senegalilainen asu.

 



Eihän se nyt niin justiinsa ole, jos kaulus ei olekaan pyöreä vaan terävä. Ja kyllähän hameessa voi kulkea ilman halkiotakin. Vaikka sitten pomppimalla.

Hahaa. On mulla pääkin. Ylileveät hartiat katoavat muuten oiken näppärästi puhvihihoihin.

 

Vahingoista viisastuneena haluan nyt jakaa pari vinkkiä ompelijoiden taltuttamiseksi:

- Parhaimpaan tulokseen pääset vaatteiden teettämisessä, jos sinulla on malli mukanasi

- Toiseksi paras vaihtoehto on antaa ompelijalle vapaat kädet ja vain suunta-antavat ohjeet. Hame osataan kyllä erottaa housuista.

- Älä missään nimessä tuhlaa aikaasi yksityiskohtaisiin mallipiirustuksiin. Niitä tuskin vilkaistaankaan

Nämä ohjeet koskettavat siis kyläräätäleitä Senegalissa. Kaupungeissa ja Suomessa voi olla vähän eri meno.

 

Ei huolta ebolasta

Täälläpäin maailmaa uskotaan siis erittäin voimakkaasti kaiken maailman taikoihin. Ihmiset käyttävät taika-amuletteja eli gris-grisejä joka päivä. Eikä niitä poisteta edes peseytymisen ajaksi. Erityisesti lapsilla on usein kaulassaan onnenkalu.

Gris-gris käsivarressa. Kuva täältä.

Olen kuullut esimerkiksi jalkapallojoukkueesta, joka ei kilpailutilanteessa saanut yhtään palloa maalin. Pallot vilistivä tehokkaasti ohi maalista. Tilanteen korjaamiseksi vikaa ei lähdetty etsimään pelitaktiikasta vaan vastustajajoukkueen harjoittamasta noituudesta.

Koko jalkapallojoukkueellinen aikuisia miehiä organisoitiin kaivamaan maata vastustajien maalin alta. Jos sieltä vaikka löytyis maalin tekoa haittaava gris-gris. No eipä löytynyt.

Ja mikä helpotuksen huokaus! Kuulin, että naapurikylän marabout (suomeksi heitä voisi nimittää vaikka poppamiehiksi), ovat loitsineet kotikylänsä niin hyvin, että ebola ei pääse tunkeutumaan sinne.  Hätätapauksessa voin siis muuttaa Dioffioriin.

Uskon täysin suojauksen tehoon, sillä Dioffiorin marabouiden taiat ovat toimineet aiemminkin. Jokunen vuosi sitten heinäsirkat pistivät poskeensa koko seudun sadon. Kaikkialla muualla paitsi Diofiorissa, missä taikakeinot oltiin otettu avuksi

Jos joku ei täysin luota taikakeinoihin ebolaa vastaan, voitte vaikka kurkata Senewebin ohjeet ebolalta suojautumiseen. Ranskuliksi, tietty.

Ei tässä ebolaa kummempia

Täältä löytyi viikko sitten ebola. Tiedättekö se sairaus, johon ei ole kukaan keksinyt parantavaa lääkettä? Vähän kuin nuha ja räkätauti, joka paranee vain sairastamalla. Paitsi, että ebolasta parantuminen tapahtuu kuolla kupsahtamalla.

Tämä yksi annos ebolaa tuli Guineasta. Ranskalainen tuttavani kertoi, että ainoa reitti Guineasta Dakariin, kulkee minun, hänen ja kaikkien fimelalaisten bussinvaihtoristeyksessä. Samassa risteyksessä jäi yksi mies viimeistä kertaa auton alle kaksi viikkoa sitten.

Perinteinen sutkautus tähän väliin.

Luultavasti on todennäköisempää jäädä auton alla Ndiosmonen risteyksessä kuin saada ebola kyseisessä risteyksessä.

Ei sillä, että haluaisin kumpaakaan kokeilla

En siis ole palaamassa Suomeen, ennen kuin joku pakottaa. Eikä se joku ole äitini. Nimittäin jos hän olisi saanut päättää, niin en olisi Senegalissa ollenkaan. Eikä minua edes suuremmin pelota. Jos nalli napsahtaa niin nalli napsahtaa. Elämä täällä on aika lailla inshallah muutenkin.

Kuvituksena aiheeseen todella hyvin liittyviä sateenkaariasioita. Näköjään sateenkaaret on se juttu tällä hetkellä.

Instagram Travel Thursday: Liikkuminen Senegalissa

Fimela ei ole kartalta katsottuna kovin kaukana Dakarista tai suuremmista kaupungeista. Mutta koska minulla ei ole omaa autoa tai polkupyörää, olen täysin riippuvainen julkisesta liikenteestä.

 

Ja kaupunkiin pitää joskus päästä. Jos ei muuten, niin sitten ainakin pankkiautomaatille. Sellaista luksusta kun ei täällä landella ole.

 

Bussit liikkuvat täällä sitten kun matkustajia on tarpeeksi. Eli silloin kun kaikki paikat ovat täynnä ja penkkien väliin, alle ja naapurimatkustajan syliin on annettu kassi, nyssykkä tai lapsi.

 

 

Matkatavararajoitteita ei ole. Voit ottaa mukaasi vaikka jääkaapin.

 

Aika monella on  käynyt varmaan mielessä (vaikka ei haluaisikaan myöntää), että miten valkoinen nainen uskaltaa liikkua yksin Afrikassa. Kyllä minuaki jänskätti aluksi.

Eipä pelota enää.

Täyteen ahdetuissa liikennevälineissä piilee nimittäin koko matkustamisen ilo ja anti. Et nimittäin koskaan ole yksin. Etkä kauan eksyksissä.

Bussista löytyy aina joku, joka on valmis auttamaan. Yhteistä kieltäkään ei välttämättä ole paria sanaa enempää. Mutta se riittää.

Vieruskaverilta voi aina tarkistaa matkan hinnan. Jos kuski yrittää nyhtää toubabilta enemmän kuin muilta, vieruskaverit pitävät vieraan puolta. Ja jos vaihtobussi on hukassa, niin aina löytyy joltakin aikaa auttaa sinua etsimään seuraavan kyydin.

Niin ja sekin hyvä puoli bussilla matkustamisessa on, että et näe nopeusmittaria. Bussissa, jonka lattiassa on ilmastointia varten reikä, on ehkä parempi olla tietämättä, kuinka lujaa menopeli viilettää.

Eli jos mietit palkkaisitko oman kuljettajan vai kokeilisitko onneasi julkisella liikenteellä. Niin lähde ihmeessä julkisen liikenteen riepoteltavaksi. Se on paitsi halpaa myös hauskaa. On se myös väsyttävää ja aikaavievää... Mutta keskitytään nyt vain positiivisiin asioihin :D



Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday –tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running With Wild Horses.

Se ruskettuu sittenkin

En ole mikän auringonottaja. Se on minusta kuolettavan tylsää hommaa. Varsinkin kun lopputulos ei juuri alkutilanteesta muutu. Nyt olen kuitenkin löytänyt itsestäni rusketusrajoja. Ja naapurikylästä ranskalaisen, joka haluaa rannalle.

Esitin eka ranskulle, että en voi mihinkään uimaan lähteä, kun ei ole uikkareita. Lähdin kuitenkin. Mustat alusvaatteet toimii ihan hyvin tiettyyn pisteeseen asti. Mutta kaipasin väriä. Itsessäni, kun sitä ei ole. Ja kahden päivän Dakarissa harhailun jälkeen, rannalle lähtevät minä, ransku ja koon XXXL-bikinit. 

Jatkossa lupaan raportoida erittäin tarkasti rusketusrajojeni siirtymiset.

Koska biksuissa ei ollut tarpeeksi bling blingiä, niin sitä haettiin sitten uudesta mekosta. Yksilö taisi kiilata heti lempparimekkojen pieneen, mutta hyväkäytöksiseen joukkoon. Muotikuvaajamme ei tosin onnistunut sen kummemin tallentamaan kasvojani saati sitten varpaitani. Mutta kai tästä kuvasta nyt idean saa.

Tällaista meno tällä hetkellä. 

Tehdäänkö muuten kaikki maailman vaatteet Kiinassa? Koska täällä kaikki valmisvaatteet on poikkeuksetta kiinalaisia. Paria intialaista poikkeusta lukuunottamatta. Uusi mekkoni taitaa olla intialainen.

Isoveli valvoo

Yksi rasittavimmista asioista tässä maailmankolkassa on yksityisyyden puute. Itselläni on tällä hetkellä hieman käämit kärvähtäneet henkilökohtaiseen gestapooni. Siis miehekkeeseen, jonka perheessä asun. (Luulin muuten aluksi, että kyseinen tyyppi olis joku nelivitonen, mutta kävikikin ilmi, että hän on minua vain puoli vuotta vanhempi.)

Anyways.Olin tässä partioleirillä. Normaalisti menen nukkumaan kymmenen- yhdentoista maissa. Nyt olin jäänyt kukkumaan yhden johtajaporukan mösjöön kanssa. Nukkumaanmenoaika venyi reippaasti aamun pikkutunneille. Mutta me vain ja ainoastaan keskustelimme.

Aamulla katsoin sitten puhelintani. Viesti velipojalta puoli yhdeltä yöllä: "Miksi et ole nukkumassa? On jo aika."

Olin ihan WTF ja mitä se sulle kuuluu, milloin menen nukkumaan. Ja hei ihan oikeesti, näin 29 vuoden kypsässä iässä voin kyllä päättää omat nukkumaanmenoaikani.

Kysyin sitten seuraavana päivänä, että mikäs helvetti tämä viesti nyt oli olevinaan. Sain vastaukseksi mutinaa ja kiemurtelua. Asiasta voitaisiin keskustella sitten kotona. No en suostunut odottamaan kotiin asti. Vaadin vastaukset tiskiin nyt ja heti. Lisää kiemurtelua ja mutinaa. Loppujen lopuksi tyyppi ei osannut selittää viestiän kunnolla.


***
Jos jollakin syyhyä tekstarintulkintasormi siellä näppiksellä, niin antaa palaa. Asunko kontrollifriikin kanssa? Vai onko nukkumaanmenoaikojen kyttääminen ihan normaalia toimintaa?

EDIT: Itsesensuuri iski, en halua syytettä kunnianloukkauksesta. Edes omani.